Inhoan realismia.

Yläasteen läpi ei voi päästä, jos näkee ja ajattelee kaiken realismin lasien läpi. Pakko jossain välissä on paeta mielen omaan maailmaan.

Kuvittele luokkahuone, jossa desibeliraja on ylitetty ensimmäisten minuuttien aikana. Kaikkien ei tarvitse edes kuvitella! Miten eri henkilöt huutelevat toisilleen luokan toiselta puolelta jotain ja toinen puoli vielä vastaa. Joku ärsyttää toista ja toinen käy ärsyttäjän kimppuun. Opettaja laukoo toruja ja tietoja. Suuri osa luokasta on kunnolla ja seuraa tilannetta hiljaa paikoiltaan. Joku yrittää jopa kuunnella opettajaa. Olet yksi hiljaa istuvista. Kyllästyt ulkomaailmaan ja aivot tarjoavat sinulle helpotusta. Yrität luoda ilmeen, joka viestittää opettajalle "kyllä minä seuraan tuntia!" Otat kynän ja piirtelet vihkojen marginaaleihin ympyröitä, kolmioita, kirjaimia... Sekään ei sulje sinua kunnolla pois melusta. Aivot taas houkuttelevat pakopaikkaa. Annat periksi. Matkustat fantasioihin, suunnittelet juonta tarinaan tai muuten vain yrität saavuttaa nirvanan.

Niin säilyin järjissä. Olin tunneilla milloin missäkin. Välistä suunnittelin naittavani jossain ficissäni Severuksen ja Lilyn, välistä muistelin lukemaani kirjaa, mutta suosikkipaikkani oli oopperatalon kellareissa Erikin kanssa. Joskus inspiraatio pakotti kynän tekemään muuta kuin tehtäviä. Kirjoitin niitä kalenterin sivut täyteen. Sain tyhjille päiville ohjelmaa. Viikonlopuista tuli hauskoja, kun kerroin Kelmien kepposista Severusta maalitauluna käyttäen. Kesäpäivät olivat täynnä sisäoppilaitoksen juonenkäänteitä.

Opettajat voivat kuulema lähettää vanhemmille tiedon siitä, jos lapsi ei seuraa tunneilla.

Ne lapset eivät tee henkisiä matkojaan oikein.

Pitää luoda ilme, jonka opettaja uskoo. "Kuollutta kalaa" pitää varoa. Pitää välillä oikaista vaikka selkää, kaivaa penaalista jotain tai siirtää hius pois kasvojen edestä. Kunhan liikkuu edes jotenkin. Hengittämistä suositellaan. Se lisää aitouden tunnetta.